Ibi Umi ; Päiväkirja

Paljon on tapahtunut siitä kun minulla oli viimeksi aikaa miettiä menneisyyttä. Aloin kirjoittamaan tätä päiväkirjaa vapaina hetkinäni Kairon slummeissa varsin miellyttävässä pienessä puusta ja pellistä kyhästyssä hökkelissä jonka jaoin Abdulin, salaperäisen ystäväni kanssa. Se tarjosi pientä puuhaa kauppareissujeni välillä keskellä keskipäivän kuumuutta tai illan viileyttä. Mutta sitten kaikki muuttui.

Nyt olen Itävallassa, jonne en koskaan ajatellut joutuvani. Keskellä aivan uudenlaista maailmaa. Olen viimeisten viikkojen aikana kokenut mitä järisyttävimpiä tapahtumia ja tutustunut outoihin ja pelottaviin olentoihin jotka kutsuvat itseään Garouksi, maa-äidin suojelijoiksi, ihmissusiksi. Kaikkein kauhistuttavinta on kuitenkin se että tiedän nyt olevani heidän kaltaisensa, perimmältäni vaan en mieleltäni. Mutta ehkäpä on parasta että aloitan alusta, tai ainakin tapahtumista jotka johtivat vastahakoiseen poistumiseeni Kairosta ja Egyptistä.

Oli varsin tavallinen ilta omassa pienessä majassamme, jonne olimme keränneet mitä tavaraa olimme löytäneet tai saaneet ostettua. Kaksi sohvaa, pöytä, tuolia, vanha jääkaappi ja lämmitinlaite. Nurkissa oli kasoittain sitä rihkamaa ja turistikrääsää joka toi meille jokapäiväisen elantomme. Seurailin silmäkulmastani Abdulin liikehtimistä. Abdul oli ollut koko päivän omituinen. Hän oli päivällä kysellyt minulta omituisella äänellä missä liikkuisin tänään ja muutenkin mitä aioin päivänaikana tehdä. Se ei ollut lainkaan hänen tapaistaan, koska hän tiesi vallan mainiosti että selviäisin omillani. Usein jompikumpi meistä oli päiväkausiakin poissa ja palasi sitten kun hänelle sopi. Tämä tietenkin teki minut uteliaaksi ja kun hän lähti teillensä aamulla niin otin vapaudekseni katsoa hiukan hänen peräänsä. Kysellen sainkin selville että hän oli puhellut joidenkin siististi pukeutuneiden ulkomaalaisten kanssa, jotain liiketoimia?

Tulimme takaisin kämpille ja teimme omiamme normaaliin hiljaiseen tapaan. En kysellyt mitään koska tiesin sen olevan turhaa, Abdul oli hiljaisin tuntemani mies ja olin varma että hän kertoisi minulle mitä katsoi tarpeelliseksi. Tietenkin luotin häneen.

Kesti muutama päivä ja ystäväni käytön jatkui omituisena hän oli alkanut hiukan katselemaan menojani ja tulemisiani ja piti öisin kuin vahtia. Se teki minut hiukan hermostuneeksi ja syystä sillä eräänä yönä heräsin siihen että ulkoa kuului hiljaista puheen sorinaa. Nousin hiljaa ylös ja havaitsin että Abdulin vuode oli tyhjä. Hiivin ovelle ja katsoin sen raosta ulos. Ulkona oli miehiä jotka puhuivat Abdulille. Livahdin ovesta ulos ja lähestyin kyykyssä heitä. He olivat ulkomaalaisia, varmasti ne samat joiden kanssa Abdul oli asioinut päiviä aiemmin. Tulin kuulomatkan päähän ja yllätyksekseni tajusin heidän puhuvan minusta! Mitä tämä merkitsi? En tiedä tulinko aiheuttaneeksi ääntä mutta minut huomattiin ja keskustelu lopahti. Sitten se alkoi. Yksi miehistä nappasi jotain taskustaan ja tunsin selvästi olevani vaarassa. Oliko miehen käsissä pistooli vai jotain muuta, en enää muista, mutta tiedän että mies tainnutti sillä ensin Abdulin. Käännähdin paetakseni mutta sitten minullakin pimeni.

Seuraava muistoni oli pimeä tila ja heikko liikkumisen tunne. Klonks! klonks! Ääni joka tuka tulee junan vyöryessä kiskoja pitkin. Tunsin oloni heikoksi, huumatuksi? Sitten joku tuli ylleni ja menetin taas tajuntani.

Tulin kaksi, kolme kertaa tajuihini, mutta minuuteissa minut nukutettiin uudelleen. Olin menettänyt täysin ajan tajun, kun tulin taas tajuihini. En ollut enää junassa, koska liikkumista ei enää tuntunut. Yritin heikosti nousta ylös mutta löin pääni johonkin. Aloin hapuilemaan ympärilleni ja tajusin että ympärilläni oli vain vähän vapaata tilaa. Etsin ja etsin mutten löytänyt tietä pois, eikä katto eivätkä seinät liikkuneet vaikka yritin heikosti työntää niitä. En voinut muuta kuin istahtaa. Voin pahoin ja tunsin olevani heikko kuin kuumeen jäljiltä.

En tiedä kuinka kauan kesti että aloin kuulla rätinää ja ryskettä jostain ympäriltäni. Kuin hajoavan puun ääntä. Huudahdin "apua! päästäkää minut pois!" Ääneni tuntui heikolta jopa omissa korvissani. Aloin takomaan seiniä ja kattoa. Sitten joku kiskaisi vankilani katon pois ja tuijotin kauhuissani hirviötä. Hirviötä joka oli kuin suoraan painajaisistani, painajaisista joita olin kokenut koko ikäni. Kasvot olivat vääristyneet kuin sudella, mutta niissä oli jotain pirullisen ihmismäistä. Suuri karvainen käsi tunkeutui laatikkoon jossa minua pidettiin ja nappasi minut kainaloonsa. Yritin taistella vastaan, mutta olento oli uskomattoman vahva. Hirviö, jonka tiedän nyt olleen Lamper Crinos-muodossaan kuljetti minut näköjään suoraan taistelukentälle. Joka puolella rätisi konetuliaseiden ääni. Minua oli pelastamassa myös kaksi ihmistä, Hermann ja Marc, Garouta hekin, mutta ihmismuodossaan. Yritin vilkuilla ympärilleni ollessani suuren käsivarren puristuksissa. Olimme jonkinlaisella teollisuusalueella ja sotilaita oli joka puolella. Kuljettajani juoksivat eteenpäin minä mukanaan, paeten luotikuuroja jotka satelivat meitä päin ja ammuskellen vastaan.

Ei kestänyt aikaakaan kuin olin ulkona ja jostain oli ilmestynyt toinenkin ihmissusi. En ehtinyt miettiä paljoakaan kun minua vietiin metsään, jossa helikopteri nouti meidät.

Minut istutettiin helikopterin lattialle ja äkkiä kyydissä oli vain ihmisiä. Eräs heistä alkoi tutkia minua kuin hevosta, nosti päätäni ja tutkaili pitkään hiuksiani. Tiedänhän minä että ne ovat luonnostaan valkoiset, mutta silti.

Siinä istuessani lopultakin kaiken adrenaliinin erityksen ja hermoja rassaavan pistoolinrätinän jälkeen, tunsin itse asiassa olevani varsin uninen. Nukahdin sitten propellin tasaiseen suhinaan yhä huumausaineiden vaikutuksen alaisena.

Herättyäni olimmekin jo laskeutumassa ja meitä oli vastassa enemmänkin porukkaa. Olin liian sekaisin esittääkseni kysymyksiä ja kukaan ei suvainnut vastailla minulle mitään. Sen verran olin ymmärtänyt matkan aikana että he puhuivat englantia. Samainen mies joka oli tutkinut hiuksiani ja tutkaillut minua kuin koiraa, nappasi esille veitsen ja samalla minua napattiin käsistä kiinni ja pideltiin tiukasti. Yritin vapautua turhaan ja huusin heille kirouksia mitä kerkesin. Mies työnsi veitsen vatsaani ja huusin tuskasta silmät kyynelissä. Menetin siinä tajuntani.

Heräsin ja tajusin kivun olevan poissa. Olin totaalisen hämmästynyt kun en löytänyt vatsastani isoa reikää veitsen jäljiltä. Olin aivan kunnossa vaikkakin hämilläni sydänjuuriani myöten. Sain tietää että minulle oltiin tehty jonkinlainen koe. Se mitä se koski oli minulle vielä silloin mysteeri, nyt tiedän että sillä koeteltiin syntyperääni.

Minut annettiin pelastajieni kontolle ilman selvityksen sanaa mistään. Nämäkään eivät vaikuttaneet kovinkaan halukkailta kertomaan minulle mitään, joten päätin pitää suuni kiinni ja pitää korvani auki.

...